Matkani elokuvantekijäksi

Olen Arttu Haglund, 34, toimin nykyään elokuvaohjaajana ja -tuottajana tuotantoyhtiö
Amazementissa, joka tekee elokuvia ja on erikoistunut elokuvakasvatukseen (mm. Kaikki kuvaa –
sivusto). Ensimmäinen koko illan elokuvani ”Poissa” valmistuu myöhemmin tänä vuonna. Saan
tehdä työkseni sitä, mistä tykkään. Ja se on aika kivaa.

Tieni tähän tilanteeseen on kulkenut monien vaiheiden kautta. Olen aina pitänyt asioiden
käsittelemisestä kuvan ja äänen kautta. Harrastin sarjakuvien piirtämistä käsin ja träkkerimusiikin
säveltämistä tietokoneella kymmenisen vuotta. Ensimmäisen lyhytelokuvan teimme kavereitteni
kanssa jo 1994, jolloin olin 11-vuotias. Tietokonepelit kiinnostivat kuitenkin silloin vielä enemmän
– olin erityisesti LucasArtsin mahtavien seikkailupelien suuri fani.

Ohjelmointia ei 1990-luvulla
opetettu vielä koulussa, mutta opettelin omatoimisesti Basic-kieltä ja tein muutamia
tekstiseikkailuja. Internetiä ei vielä nykymielessä ollut, niinpä tehtyjä pelejä levitettiin kavereille
purkeissa, eli lankapuhelinverkkoon kytketyissä tietokoneissa, joihin kuka tahansa sai yhteyden
soittamalla, oman tietokoneensa modeemin avulla. Suosituimpia olivat Pelit-lehden ja MikroBitin
ylläpitämät purkit, joihin oli monta puhelinlinjaa, eli moni saattoi soittaa niihin samanaikaisesti. Se
mahdollisti myös ryhmäkeskustelun. Aika paljon monimutkaisempaa puuhaa kuin viestinvaihto
WhatsAppissa ja vastaavissa tänä päivänä!
Assembly 2000 –tietokonefestivaaleilla huikeita demoesityksiä katsellessani tajusin, että
matemaattiset taitoni eivät riitä tietokonepeleihin. Audiovisuaalisesta kerronnasta en kuitenkaan
halunnut luopua, ja elokuvat tuntuivat hyvältä vaihtoehdolta.

Assemblyilla oli onneksi myös ”wild
demo” –sarja, johon sai osallistua kotivideoilla. Päätin, että siihen osallistuisin seuraavana vuonna.
Kokosin lukiokavereistani porukan ja perustin elokuvaryhmän nimeltä Amazement, ”hämmästys”.
Ennen Assembly-teosta halusin vähän harjoitella. Hurja tieteistoimintapläjäys Matrix oli räjäyttänyt
tajuntani hieman aiemmin. Tammikuussa 2001 kuvasimme Amazementin ensimmäisen elokuvan,
jonka nimi olikin kekseliäästi ”Mad Tricks”. Se yhdisteli kököllä, sympaattisella tavalla suomalaista
metsämaisemaa, Matrixia ja mangafantasioista lainattua vuoropohjaista taistelua loitsuineen. Se oli
myös ensimmäinen elokuva, jonka leikkasin tietokoneella. Kyseessä oli Adobe Premieren varhainen
versio. Saman ohjelman nykyversiota käytän vielä tänäkin päivänä.

Assemblyilla 2001 ”Assembly for Dummies” –hupailumme valittiin esitettäväksi ja seuraavana
vuonna Lord of the Rings: the Fellowship of the Ring –elokuvaa parodioinut tekeleemme,
maagisesta mikrosirusta kertonut ”The Fellow Chip” ylsi kilpailussa toiselle sijalle.

Monet suomalaiset harrastajaryhmät keskittyivät 2000-luvun alussa toimintaan ja metsäsplätteriin,
mutta samalla aloin lukiossa kiinnostua filosofiasta ja pohdiskelevampi linja tuli mukaan myös
elokuvantekoon. Draama vei mukanaan. Muodostimme eräänlaisen kolmikon kahden muun
helsinkiläisen harraste-elokuvaryhmän kanssa – draamaan olivat viehtyneitä Amazementin lisäksi
myös Ihmiskunnan ainoa toivo ja Welhofilmi. Kävimme toistemme elokuvien ensi-illoissa ja
analysoimme leffoja irkissä sen jälkeen (huom. IRC on tekstipohjainen pikaviestintäpalvelu – eri
asia kuin IRC-Galleria). Netissä oli myös Digivideofoorumi, jossa riippumattomien
elokuvantekijöiden ja harrastajien asioista keskusteltiin lisää. Tekniikka kehittyi hurjin harppauksin,
mutta MiniDV-kasetille kuvattiin vielä pitkään. Lainasimme kuvauskalustoa paikallisesta nuorten
mediapajasta. Lopulta hankimme myös kolmen harrastajaryhmämme kesken yhteistä kalustoa.

2003 kävin armeijan ja heti sen jälkeen lähdin kansanopistoon Voionmaan opiston elokuva- ja tvlinjalle.
Koulutyö ja intti olivat ohi ja sain keskittyä kokonaiset 10 kuukautta puhtaasti elokuvien
tekemiseen. Se oli maagista aikaa, jota muistelen lämmöllä. Omien elokuvien työstämisen lisäksi
katselin silloin myös ensimmäisen kerran Twin Peaks –sarjan sekä maailman parhaan elokuvan eli
Mulholland Driven, joka muovasi ajatteluani syvästi. Aivan niin totaalisesti elokuvien maailmassa
en ole elänyt sitä ennen enkä sen jälkeen. Elämässä kun tuppaa olemaan muitakin velvollisuuksia…

Hain keväällä 2004 elokuvakouluihin, mutta paikkaa ei irronnut. Kävin ääniharjoittelijana Firma-tvsarjassa,
jonka kuvauksissa tutustuin Tommi Korpelaan ja pyysin häntä mukaan Amazementin
silloiseen työn alla olleeseen lyhytelokuvaan ”Siniset silmät”. Äärimmäisen jalo ihminen kun on,
Tommi suostui, ja on sen jälkeen esiintynyt useassa elokuvassani. Toivottavasti joskus vielä tulee
projekti, jossa pystyn maksamaan hänelle myös palkkaa! Seuraava vuosi vierähti Salatut elämät –
tv-sarjassa valoassistenttina. Se oli hyvä tulikaste alalle, vaikka päivät olivatkin välillä pitkiä ja
rankkoja – tai ehkä juuri siksi. Raskaiden lamppujen kantaminen räntäsateessa kaikki vaatteet
märkinä opettaa monenmoista elokuvien tekemisestä. Esimerkiksi sen, että on tärkeää pukeutua
hyvin. Enkä nyt puhu muodin seuraamisesta.

Voionmaan opistoa sanottiin Tampereen ammattikorkeakoulun Taiteen ja viestinnän osaston eli
TTVO:n esikouluksi, eikä suotta. Vuonna 2005 aloitin itse opiskelut elokuvaleikkauksen linjalla.
Koulussa oli hyviä opettajia, mutta koulutuksen organisoinnin suhteen kaikki oli levällään ja
hajanaista, joten oppiminen oli todella paljon itsestä kiinni ja tapahtui pitkälti käytännössä,
projekteja tehden. Minulla oli usean vuoden kokemus harraste-elokuvien tekemisestä, ja se auttoi
minua myös koulussa kokoamaan muista opiskelijoista ryhmää ympärilleni ja tekemään.
Neljä ja puoli vuotta ja kolme pieteetillä tehtyä lyhytelokuvaa myöhemmin valmistuin
medianomiksi vuonna 2009. Elokuva-alalla tutkinnolla ei kuitenkaan ole juuri merkitystä, eikä
valmistuminen ollut minullekaan avain onneen: en saanut elokuva-alan töitä. Se johtui myös siitä,
että olen perfektionisti: elokuvien tekeminen on intohimoni ja tekisin niitä ilman palkkaakin.
Tarjolla olevat työt painottuivat kuitenkin sellaisiin tv-ohjelmiin, jotka eivät minua kiinnostaneet,
joten olisin tehnyt niitä vain rahan takia. Se tuntui aivan väärältä. Ajattelin, että jos ainoa syy työn
tekemiseen on raha, teen mieluummin jotain ihan muuta, koska haluan säilyttää intohimoni
elokuvaan.

Niinpä aloin tehdä jotain ihan muuta: koulunkäyntiavustajan hommia. Pian ne johtivat
opettajansijaisuuksiin. Peruskoulussa siihen tehtävään riittää kelpoisuudeksi ylioppilastutkinto.
Alakoulussa tein luokanopettajan sijaisuuksia ja yläkoulussa opetin niitä aineita, joihin taitoni
riittivät. Ja vaikka lähdin hommaan vain rahan takia, se paljastuikin tosi mukavaksi ja sopi minulle.
Itse asiassa luokanopettajan työssä ja elokuvaohjaajan työssä on yllättävän paljon samanlaisia
elementtejä. Tuo työ oli minulle myös huomattavasti mieluisampaa kuin vaikkapa kammoamani
Big Brother –ohjelman leikkaaminen olisi ollut, ja vapaa-ajalla saatoin yhä keskittyä omien
elokuvaprojektieni edistämiseen.

Vuonna 2010 aloin työstää Poissa-elokuvaani.
En koskaan arvannut, millaista hyötyä opettajansijaisuuksien tekemisestä minulle myöhemmin olisi,
mutta eräänä päivänä huomasin kiinnostavan työpaikkailmoituksen. Siinä haettiin työttömiä
taiteilijoita vetämään oman taiteenlajinsa opetusta oppilaille Helsingin peruskouluissa. Pääsin
haastatteluun ja kokemusteni ansiosta sain paikan elokuvaopettajana Herttoniemenrannan alaasteella.
Opetin siellä vuoden verran elokuvien tekemistä lapsille ja nuorille.
Hankkeessa oli mukana 10 eri alojen taiteilijaa eri kouluissa. Toisena elokuvaopettajana toimi Vesa
Kuosmanen.

Fiilistelimme Vesan kanssa, kuinka hienoa on, että koululaiset saavat tällaisen
mahdollisuuden – eipä sellaista meille aikoinaan suotu. Mutta sama mahdollisuus pitäisi antaa
kaikille Suomen koululaisille! Näin saimme idean Kaikki kuvaa –sivustosta, joka opastaisi netissä
helppojen ja hauskojen videotutoriaalien avulla omien elokuvien tekemistä. Vaikka paikallisia
harrastusmahdollisuuksia ei olisi, koululaiset ympäri Suomen voisivat vapaasti katsella netistä
tutoriaaleja ja opetella itse.

Tuotantoyhtiö Amazement perustettiin, opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi Kaikki kuvaa –
hankkeelle rahoituksen vuonna 2012 ja sillä tiellä olen yhä.

Kaikki kuvaa –sivusto on sittemmin
laajentunut merkittäväksi tietopankiksi, se tarjoaa tuntikausia videomuotoisia oppimateriaaleja ja
vinkkejä sekä satoja lasten ja nuorten tekemiä elokuvia. Järjestämme vuosittain myös lasten ja
nuorten Kaikki kuvaa –elokuvakilpailun, joka on noussut lajissaan Suomen suurimmaksi.
Tämän kaiken pyörittäminen on tietysti vienyt paljon aikaani, mutta se on ollut hyvin mielekästä
puuhaa. Olen itse jatkanut lyhytelokuvien tekemistä toisen mainion festivaalin eli Uneton48-
elokuvakilpailun piirissä ja tietenkin työstänyt vuosikausia kokopitkää ”Poissa”-elokuvaani.

Poissa
on omakustanteisesti rahoitettu elokuva, olen maksanut sen omasta taskustani ja työstänyt eteenpäin
vuosien vieriessä aina kun aikaa – ja rahaa – on ollut. Elokuva on tehty talkoovoimin ja
kustannukset liittyvätkin lähinnä ruokaan ja bensaan. Leffan valmistuminen on kestänyt kuitenkin
odottamattoman pitkään ja viivästynyt monia kertoja moninaisista syistä, mutta teen kaikkeni, jotta
se olisi valmis tämän vuoden aikana. Haaveenani on elokuvateatterilevitys, joka tosin toteutuessaan
todennäköisesti tapahtuu vasta vuoden 2019 puolella.

Hain seitsemän kertaa opiskelemaan Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolle. En
päässyt sisään. Olen jättänyt Suomen Elokuvasäätiöön yhteensä seitsemäntoista tukihakemusta
erilaisille elokuvaprojekteille. Kaikki hakemukset on hylätty, tukea kun myönnetään mieluiten
sellaisille tekijöille, jotka ovat saaneet tukea aiemminkin. Siinä vasta dilemma! Hiljattain
suomalaisen elokuva-alan tärkeä vaikuttaja sanoi minulle, että en ole elokuvantekijä. Se teki kipeää.
Lukiosta lähtien olen kuitenkin omistanut koko tähänastisen elämäni elokuvalle.

Tie elokuva-alan ammattilaiseksi on usein pitkä ja raskas, se vaatii äärimmäistä motivaatiota ja
sitkeyttä. Alana se ei sovi kaikille ja varsinkin jos elämässä haluaa rikastua, elokuva-ala kannattaa
kiertää kaukaa.

MUTTA elokuva on myös aivan maaginen juttu. Elokuvien tekeminen tuottaa
prosessin varrella todella hienoja kokemuksia ja elämyksiä, siinä tapaa upeita ihmisiä, joita ei
muuten tapaisi ja pääsee vierailemaan ihmeellisissä paikoissa, joissa ei muuten tulisi käytyä. Siinä
oppii havainnoimaan maailmaa uudella tavalla ja ymmärtämään asioiden eri näkökulmia. Lisäksi se
opettaa yhteen hiileen puhaltamista ja ryhmätyötä, paineensietokykyä ja hankalista tilanteista
selviytymistä.
Siksi, vaikka siitä ei ammattia aikoisikaan, on elokuvien tekeminen aivan mainio harrastus, josta on
monipuolisesti hyötyä elämässä. Siksi suosittelen sitä kaikille sydämeni pohjasta.

Arttu Haglund
elokuvantekijä